Siskoille

Vesisade ohenee, laivat tekevät lähtöä. Olenkohan yksi niistä? Olen väsynyt kysymään nimeä ajatuksilta, jotka yrittävät uskotella olevansa minä. Tahtoisin maata metsässä, jossa ihmisten äänet ovat vain vaimea kaiku. Tuntea taas: antaa sateen koskettaa, hymyn levitä suupielistä varpaisiin ja juolukkamättäisiin. Olla rauha. Olet rauha. Anna metsän tulla liki. Nosta kasvosi kohti kiertoradalla loimuavaa aurinkoa. Valot ja varjot leikkivät kasvoillasi yhtä pyhinä. Antakoon ne sinulle kaiken rakkautensa.

Veljilleni

Yhtenä yönä nukahdin silmät auki. Näin monta kuvaa, jotka olivat väriltään kirjavia. Heräsin ihmetykseen: olenko yksin vai yhdessä, yhä yhteydessä. Kaikki me kuljemme matkoillamme, maaäidin nomadit. Olemme sydämellämme, tervehdimme hengittäen, keitämme teet, jaamme ja jatkamme milloin lämpö, milloin onttous sydämessämme. Kulkijan tie on sellainen. Olemme yhteisellä matkalla tanssien monien merien rannoilla. Laivat lähtevät ja saapuvat. Aina joku tai jokin on vastassa. Jokainen elämä kuin kirkas malja puhtainta purovettä. Virta, joka ei lakkaa, kun uskaltaa.

Kiitos veli valoista, jotka olet sytyttänyt sydämeni talvihetkinä ja läsnäolosta, jonka olemme jakaneet seikkailujemme kohdatessa.

Sade alkaa Pirkankadulle käännyttäessä
kastellen miehen, joka tähyää taivasta tikkutehtaan katolla.
Ihmiset palaavat koteihinsa,
joissa odottaa ehkä lämmin ruoka
tai yksinolon suoma huojentunut hurmos.
Tyttö vetää monikielistä kanteletta kärryissä.
Mietin, mitä hän soittaa mieluiten,
sillä kuulen tänään paremmin kuin yleensä.
Olen osa sateista sinfoniaa,
jota Pispalan puutalot värittävät
kapellimestarinaan itse elämä.

Teatterissa

On kirjoja, joita en enää tarvitse.
Sanaton kaipuu lepää tämän kevään yllä
pitäen minua vaikeroivassa otteessaan.
Opettelen näyttämään heleältä
sillä talvi on ollut raskas
ja minä pelkään sen olevan tarttuvaa.
Olisi luonnotonta vastustaa putoamista,
kun makaa jo maassa.
Itkevin silmin nauran, aina lopulta.
Löydän syvän rauhan teatraalisuudestani,
kun roolit ja lavasteet vaihtuvat niin,
ettei kokeneinkaan kriitikko voi muuta kuin
päästää irti halusta ymmärtää.
Minä lakkaan kyselemästä ja alan aueta.
Leikkaan pahvista ympyröitä
ja laitan ne silmieni tilalle.
Jokainen askel on performanssi,
johon osallistuu sekin, joka aina toistelee inhoavansa esiintymistä.
Mikä on vihattavissa, on myös rakastettavissa.
Sellaiselle näyttämölle me synnymme
eikä esiripun taakse auta jäädä,
jos on valinnut ottaa vastaan elämän
kuin kiittäen jokaista saapujaa.
Niitäkin, jotka eivät taputa
tai livahtavat katsomoon aina myöhässä ja maksamatta.

Ääneni intohimoton sointi
tässä valuvassa ruuhkabussissa
jossa kuoret keskenään kättelevät
riisuvat ja pukevat
aina uuden aamun
uuden paidan, uuden toivon
Äkkiä se olenkin minä
joka haisen piilotetulta pelolta
ja liian puhtaalta pyykiltä
Kuinka naurettavaa olla
kaunis nuori nainen
muka yksinäinen kuin
meripihkaan piiloutunut kovakuoriainen
joka lasivitriinissään etsii reittiä
aikaan johon joskus syntyi
Löytämättä kotiin
avaan asuntoni oven
ja kysyn miten muistaa joka päivä
palata takaisin
sieltä, missä ei ollut.

Tajuton valkeus makasi harteillani
kunnes päästin pois
sen mikä meni jo

Vaivaantumatta kauneudestani
nostan helmani auringolle
ja juon huhtikuisen illan
viimeistä sädettä myöten

Kipu maistuu karvaalta ja suloiselta
kuin pihlajan ensimmäiset silmut

Pimeänpelko

Kymmenen askelta sinne, missä tuulee kaukaa. On pimenemässä taivas ja kuuset uinuvat jo toisiaan vasten, kohti kuuta. Jos ihminen saisi valita, aurinko ei koskaan vajoaisi. Hämärissä kielojen kuiske on liian vaarallista kaupungin lapselle. Se voi viedä uskon jokaiseen kuvitelmaan, jota liikennevaloissa tanssii todeksi unohtamatta koskaan omaa tarinaansa. Hämärän valo on toisenlaista; se näyttää, missä on pimeys.

Yö on viekas vieras. Täällä se saapuu juuri ennen aamua. Aurinko sulkee sarastuksen kasvoiltaan ja polttaa itsensä pois. Vanha pelko jää tuhkana lannoittamaan puiden varjoja. Ne kasvavat ohi vaaksan mitan, ihmisen ylitse. Korkealle korkealle kurkottavat, kun tuuli metsää tanssittaa. Onko tämä taivas vai helvetti?

Suojaudu sateelta sinä sinisen tulen lapsi. Kuinka monta yötä oletkaan nukkunut kuun järvien syvyyksissä. Kaukana täältä pelännyt pimeää. Tänään on aika nousta vuoteesta varpaat vielä viileinä, silmät surun seiteiltä suojassa. Jälleen palaamme valoon. Säteissä uinuvat unelmat, liekehtivät luulot.

Hengitä vielä. Olet pian perillä.

Tänä kesänä

Tänä kesänä

horsmat kasvoivat korkuisikseni

taivas on punastunut niiden katseesta

yöstä tulee kylmä
 

Jalkojen alla

alkaa jää hyväillä heiniä

kauhuni kaatuu kumoon liiterin nurkalla

hämärä huohottaa kanssani
 

Kuljen koivikossa

muistan uneksijaa joka ei näe

kuinka lämmin yhä

on valo