Naisen sukkahousut hiertävät
ja samaan aikaan toisaalla:
venytetään kutistunutta villapaitaa hihoista itään ja länteen,
matkataan junan katolla ilman kenkiä.
Naisen sukkahousut hiertävät
ja vääjäämättä kiertyy maailma
valaiden ontoissa navoissa
vastauksiksi, joille joku laulaa jatkumon.

Kai ne jäävät kiinni pitkiin partoihin
kuunteleviin, unohtaviin,
kulkevat tuulen koskettaman taskussa,
putoilevat vaienneille kiville,
pulppuilevat torikauppiaan sieraimista,
vaihtuvat suudelmassa,
kunnes toisiin kasvoihin mahduttautuvat syyt ja seuraukset.
Nainen nojaa seinään tyhjässä kaupungissa
ja sukkahousujen saumoista sukeltaa salaa ikuisuus.

Taas on se syys, se syvyys, joka matkustaa kylmän mukana. Koputtelee varpaankärkiä kepillään, kiertyy kehon ylle koteloksi enkä pääse enää lentoon. Äiti lämmittää taloa leivoksilla ja napittaa takin kolmesti. Ei tule kylmä sille, joka tietää, miten sormet menevät rajattomiksi suolla, Tuntsa tekee tytöstä ikuisen. Hilla sydämen tilalle niin ei kosketa kohmea, ei näe kaamos. Palttoossa piilossa hillasydän, hilkan alla silmät hengittävät senkin valon, jota ei ole.