Minä kävelen alasti sinun talossasi.
Minä muovailen vahasta asentoja,
joissa löytää vastaus
siihen, kuinka olla.
Minä syön pihkaisia mangoja
takapihasi oranssissa valossa,
vaikka toteat, etten sovi maisemaan,
onhan lokakuu, loisteputkinen.
Eihän yllä valo enää kesakoihin,
jotka tarttuvat itsepintaisesti
        basilikasuudelmiin
                                     saunasaareen
                                                                              katoaviin
superpallona hyppelehtiviin jalkapohjiin.
Minä mietin, miten olla hullu
siten, että syntyy kauneutta
rumastakin rampaa runoutta,
somaa ja ilkikurista liian nuorta.
Minä muovailen vahasta asentoja,
joissa löytää vastaus
siihen, mikä ettei.
                                       
                                                

Mitä tämä outous on?

Kesä luovuttaa huumaavan viittansa,
vaikka minä vasta opin uimaan
rannalta toiselle huomaamatta
veden tarvetta viedä,
sydämeni suonenvetoja
kaukana ja keskellä
yksinäistä ykseyttä,
joka joka vedolla tuli likemmäs
sitä minua, joka kellui.

Ehkä unohdin sinut jo
ennen kuin tapasimme
ja lausuit minulle vieraita kieliä.
Oikeastaan sinä kerroit vain,
että rakastan sitä hiljaisuutta,
kun vettä vasten painaa korvansa
ja alla aukeaa iätön.