Toiset laulut

Syvänmeren kala on noussut
vedestä muotoon ihmisen.
Ensi kerran, kun sukelsin
merestä maalle
mielestä mättäälle
kyyneleet kirvelivät silmiäni,
jotka eivät suolaa kaivanneet
enää
on jäljellä katse,
joka ei janoa mitään.

Jokin pysähtyy
sisälläni kuume laskee.
Alkaa uusi ilta,
nousee vieraat veneet
väistyy vanhat vaistot
väsyy vaivan västäräkki.

Annan sitten kaiken mennä,
nostan hattuani hiljaisuudelle,
kättelen kenraali kesää,
joka sydämessäni
lakkasi etsimästä syyllisiä
sotaan, jota kukaan ei voita.

On yhtä,
vaikkei yhtä mieltä
koko kirkas kaikkeus
nauravat naakat ja haaskojen harakat:
Kärsimys ei ruoki
enää
on jäljellä

Naisen sukkahousut hiertävät
ja samaan aikaan toisaalla:
venytetään kutistunutta villapaitaa hihoista itään ja länteen,
matkataan junan katolla ilman kenkiä.
Naisen sukkahousut hiertävät
ja vääjäämättä kiertyy maailma
valaiden ontoissa navoissa
vastauksiksi, joille joku laulaa jatkumon.

Kai ne jäävät kiinni pitkiin partoihin
kuunteleviin, unohtaviin,
kulkevat tuulen koskettaman taskussa,
putoilevat vaienneille kiville,
pulppuilevat torikauppiaan sieraimista,
vaihtuvat suudelmassa,
kunnes toisiin kasvoihin mahduttautuvat syyt ja seuraukset.
Nainen nojaa seinään tyhjässä kaupungissa
ja sukkahousujen saumoista sukeltaa salaa ikuisuus.

Taas on se syys, se syvyys, joka matkustaa kylmän mukana. Koputtelee varpaankärkiä kepillään, kiertyy kehon ylle koteloksi enkä pääse enää lentoon. Äiti lämmittää taloa leivoksilla ja napittaa takin kolmesti. Ei tule kylmä sille, joka tietää, miten sormet menevät rajattomiksi suolla, Tuntsa tekee tytöstä ikuisen. Hilla sydämen tilalle niin ei kosketa kohmea, ei näe kaamos. Palttoossa piilossa hillasydän, hilkan alla silmät hengittävät senkin valon, jota ei ole.

Minä kävelen alasti sinun talossasi.
Minä muovailen vahasta asentoja,
joissa löytää vastaus
siihen, kuinka olla.
Minä syön pihkaisia mangoja
takapihasi oranssissa valossa,
vaikka toteat, etten sovi maisemaan,
onhan lokakuu, loisteputkinen.
Eihän yllä valo enää kesakoihin,
jotka tarttuvat itsepintaisesti
        basilikasuudelmiin
                                     saunasaareen
                                                                              katoaviin
superpallona hyppelehtiviin jalkapohjiin.
Minä mietin, miten olla hullu
siten, että syntyy kauneutta
rumastakin rampaa runoutta,
somaa ja ilkikurista liian nuorta.
Minä muovailen vahasta asentoja,
joissa löytää vastaus
siihen, mikä ettei.
                                       
                                                

Mitä tämä outous on?

Kesä luovuttaa huumaavan viittansa,
vaikka minä vasta opin uimaan
rannalta toiselle huomaamatta
veden tarvetta viedä,
sydämeni suonenvetoja
kaukana ja keskellä
yksinäistä ykseyttä,
joka joka vedolla tuli likemmäs
sitä minua, joka kellui.

Ehkä unohdin sinut jo
ennen kuin tapasimme
ja lausuit minulle vieraita kieliä.
Oikeastaan sinä kerroit vain,
että rakastan sitä hiljaisuutta,
kun vettä vasten painaa korvansa
ja alla aukeaa iätön.

Minun pisamaiset silmäluomeni
sinun poskillasi
etsivät paikkaa levätä.
Ethän mene,
olen kyllästynyt katselemaan lähteviä laivoja,
jotka jättävät rannan myrskyn saapuessa.
Ethän mene,
emmehän ole tanssineet vielä.

Yhä vain

Yhä vain
nousen ja lasken
päivieni ylle.
Niin kauhtunut
on unettomien öiden peite,
mutta yhä väkevämpää
kurottavien käsien tahto,
joka minne vielä vie
ohitse ohuiden unikuvien
lävitse kipujen kaihojen
varjosta valoon
valosta varjoon
soi päivien päättymätön tanssi.