Aamusta laulu
alkaen päättyen
vailla yhtään suoraa tuntia
yksi, kaksi kuulijaa
saapuvat hyräillen
mukanaan mieli
katseenaan kaikki
mille minä annan itseni
sanani ääneni, rajani ääreni.
Mikä loppumaton
jolta kysyä,
miksen lauluani ymmärrä.

Sormimaalaamista

Jos piirtäisin sut hiekkaan
ja antaisin sen elää
Hei,
olishan se ihmeellistä
olla se joka näkee,
mitä maasta syntyy,
kun sille antaa kasvot,
joilla suudella
mikrobien jalkoja, kasvien versoja.
Sitten sanoisin että vau
ootpa sä kaunis

Kerran opin rakastettujeni nimet,
ulkoa opin kaipuun ja toiveet.
Etkä sinä, mutta joka minä
pesi pyytämättä kuolleen linnun veren
hiustensa värisen, omaan kuvaansa törmänneen.
Ei ole enää syitä
repiä kehoja toisiaan vasten.
Ei ole meillä nimeä,
on vain olla aloillaan
ja alkaa.

Siskoille

Vesisade ohenee, laivat tekevät lähtöä. Olenkohan yksi niistä? Olen väsynyt kysymään nimeä ajatuksilta, jotka yrittävät uskotella olevansa minä. Tahtoisin maata metsässä, jossa ihmisten äänet ovat vain vaimea kaiku. Tuntea taas: antaa sateen koskettaa, hymyn levitä suupielistä varpaisiin ja juolukkamättäisiin. Olla rauha. Olet rauha. Anna metsän tulla liki. Nosta kasvosi kohti kiertoradalla loimuavaa aurinkoa. Valot ja varjot leikkivät kasvoillasi yhtä pyhinä. Antakoon ne sinulle kaiken rakkautensa.

Veljilleni

Yhtenä yönä nukahdin silmät auki. Näin monta kuvaa, jotka olivat väriltään kirjavia. Heräsin ihmetykseen: olenko yksin vai yhdessä, yhä yhteydessä. Kaikki me kuljemme matkoillamme, maaäidin nomadit. Olemme sydämellämme, tervehdimme hengittäen, keitämme teet, jaamme ja jatkamme milloin lämpö, milloin onttous sydämessämme. Kulkijan tie on sellainen. Olemme yhteisellä matkalla tanssien monien merien rannoilla. Laivat lähtevät ja saapuvat. Aina joku tai jokin on vastassa. Jokainen elämä kuin kirkas malja puhtainta purovettä. Virta, joka ei lakkaa, kun uskaltaa.

Kiitos veli valoista, jotka olet sytyttänyt sydämeni talvihetkinä ja läsnäolosta, jonka olemme jakaneet seikkailujemme kohdatessa.

Sade alkaa Pirkankadulle käännyttäessä
kastellen miehen, joka tähyää taivasta tikkutehtaan katolla.
Ihmiset palaavat koteihinsa,
joissa odottaa ehkä lämmin ruoka
tai yksinolon suoma huojentunut hurmos.
Tyttö vetää monikielistä kanteletta kärryissä.
Mietin, mitä hän soittaa mieluiten,
sillä kuulen tänään paremmin kuin yleensä.
Olen osa sateista sinfoniaa,
jota Pispalan puutalot värittävät
kapellimestarinaan itse elämä.

Teatterissa

On kirjoja, joita en enää tarvitse.
Sanaton kaipuu lepää tämän kevään yllä
pitäen minua vaikeroivassa otteessaan.
Opettelen näyttämään heleältä
sillä talvi on ollut raskas
ja minä pelkään sen olevan tarttuvaa.
Olisi luonnotonta vastustaa putoamista,
kun makaa jo maassa.
Itkevin silmin nauran, aina lopulta.
Löydän syvän rauhan teatraalisuudestani,
kun roolit ja lavasteet vaihtuvat niin,
ettei kokeneinkaan kriitikko voi muuta kuin
päästää irti halusta ymmärtää.
Minä lakkaan kyselemästä ja alan aueta.
Leikkaan pahvista ympyröitä
ja laitan ne silmieni tilalle.
Jokainen askel on performanssi,
johon osallistuu sekin, joka aina toistelee inhoavansa esiintymistä.
Mikä on vihattavissa, on myös rakastettavissa.
Sellaiselle näyttämölle me synnymme
eikä esiripun taakse auta jäädä,
jos on valinnut ottaa vastaan elämän
kuin kiittäen jokaista saapujaa.
Niitäkin, jotka eivät taputa
tai livahtavat katsomoon aina myöhässä ja maksamatta.