Naisen sukkahousut hiertävät
ja samaan aikaan toisaalla:
venytetään kutistunutta villapaitaa hihoista itään ja länteen,
matkataan junan katolla ilman kenkiä.
Naisen sukkahousut hiertävät
ja vääjäämättä kiertyy maailma
valaiden ontoissa navoissa
vastauksiksi, joille joku laulaa jatkumon.

Kai ne jäävät kiinni pitkiin partoihin
kuunteleviin, unohtaviin,
kulkevat tuulen koskettaman taskussa,
putoilevat vaienneille kiville,
pulppuilevat torikauppiaan sieraimista,
vaihtuvat suudelmassa,
kunnes toisiin kasvoihin mahduttautuvat syyt ja seuraukset.
Nainen nojaa seinään tyhjässä kaupungissa
ja sukkahousujen saumoista sukeltaa salaa ikuisuus.

Taas on se syys, se syvyys, joka matkustaa kylmän mukana. Koputtelee varpaankärkiä kepillään, kiertyy kehon ylle koteloksi enkä pääse enää lentoon. Äiti lämmittää taloa leivoksilla ja napittaa takin kolmesti. Ei tule kylmä sille, joka tietää, miten sormet menevät rajattomiksi suolla, Tuntsa tekee tytöstä ikuisen. Hilla sydämen tilalle niin ei kosketa kohmea, ei näe kaamos. Palttoossa piilossa hillasydän, hilkan alla silmät hengittävät senkin valon, jota ei ole.

Minä kävelen alasti sinun talossasi.
Minä muovailen vahasta asentoja,
joissa löytää vastaus
siihen, kuinka olla.
Minä syön pihkaisia mangoja
takapihasi oranssissa valossa,
vaikka toteat, etten sovi maisemaan,
onhan lokakuu, loisteputkinen.
Eihän yllä valo enää kesakoihin,
jotka tarttuvat itsepintaisesti
        basilikasuudelmiin
                                     saunasaareen
                                                                              katoaviin
superpallona hyppelehtiviin jalkapohjiin.
Minä mietin, miten olla hullu
siten, että syntyy kauneutta
rumastakin rampaa runoutta,
somaa ja ilkikurista liian nuorta.
Minä muovailen vahasta asentoja,
joissa löytää vastaus
siihen, mikä ettei.
                                       
                                                

Mitä tämä outous on?

Kesä luovuttaa huumaavan viittansa,
vaikka minä vasta opin uimaan
rannalta toiselle huomaamatta
veden tarvetta viedä,
sydämeni suonenvetoja
kaukana ja keskellä
yksinäistä ykseyttä,
joka joka vedolla tuli likemmäs
sitä minua, joka kellui.

Ehkä unohdin sinut jo
ennen kuin tapasimme
ja lausuit minulle vieraita kieliä.
Oikeastaan sinä kerroit vain,
että rakastan sitä hiljaisuutta,
kun vettä vasten painaa korvansa
ja alla aukeaa iätön.

Minun pisamaiset silmäluomeni
sinun poskillasi
etsivät paikkaa levätä.
Ethän mene,
olen kyllästynyt katselemaan lähteviä laivoja,
jotka jättävät rannan myrskyn saapuessa.
Ethän mene,
emmehän ole tanssineet vielä.

Yhä vain

Yhä vain
nousen ja lasken
päivieni ylle.
Niin kauhtunut
on unettomien öiden peite,
mutta yhä väkevämpää
kurottavien käsien tahto,
joka minne vielä vie
ohitse ohuiden unikuvien
lävitse kipujen kaihojen
varjosta valoon
valosta varjoon
soi päivien päättymätön tanssi.

Torstai

Kaaoksen keskellä aurinkoni suli. Minusta tuli laavaa, joka oli polttavaa, muttei kyennyt ottamaan muotoaan voimastaan huolimatta. Epätoivoisena sinkoilin huoneesta toiseen keräten esineitä, jotka kertoisivat minulle, mitä tahtovat kauttani synnyttää. Sain aikaiseksi vain yksinäisiä riitasointuja ja sotkuista mustetta lautasliinan nurkkaan. Tanssini oli avuton ja alkamaton, sillä en muistanut kuinka sätkitään ilman häpeää. Nämä sanani putoilevat toistensa päälle kuin tetriksen palikat, joiden paikkaa ei voi vaihtaa, kun ne kerran johonkin asettuvat. Onko elämä niin? Tuleeko minusta koskaan mitään? Tuleeko minusta koskaan minua, mikä on minä ja onko se minä, joka minussa minäänsä kaipaa? Entä olenko minä minussa vai sen ulkopuolella? Ei tule valmista. Ei tule vastausta, jollei katso tästä kirjoitusikkunasta ulos ja näe jotain, mikä täyttää silmät, korvat saaden ihon väreilemään ja laulamaan sanatonta sävelmää.