Minä saavuin paikasta, jossa kaikki tiesivät, että takana tulevallekin pidetään tietä auki. Havuiset oksat ojennetaan kohti korkeuksia, jotta ne eivät löisi kulkijaa kasvoille. Puita kätellään ja katsotaan sinne, missä niiden haltijoiden silmät välkkyvät. Eivätkä haltijat ole metsäyhtiöiden väkeä, kuten täällä toisinaan uskotaan.
Ojensin nilkkojani ja ne veivät minut kaukaisille mantereille. Tanssivat, jotta aukeaisin. Minä en tiennyt nimiä ja eksyin. Kartasta ei voinut lukea, mikä on tie, lähtöpiste tai määränpää. Se ei tiennyt, mitä sanoa, kun katsoin rakennuksia enkä ymmärtänyt, mitä ne ovat. Kartta ei kertonut, mitä tehdä, kun merkitykset katosivat ja tunsin olevani patsas, joka on laitettu nukkumaan laatikon sisälle.
Poltin kuvani ja hyppäsin mereen, koska kuva oli minussa ja minä olin tulessa. Laiva lähti eikä siinä ollut ankkuria. Kysyin kaloilta, mistä oikein on kyse. Ne vastasivat karkaamalla. Niin minä kirjoitin viestin suolalla aaltoihin ja lähdin uimaan valtameren halki. Kukaan ei seurannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti