Uni oli usvan kaltainen, kehoni ohut kangastus harsomaisessa puvussa. Olin henkeä ja happea, kuplivaa sadetta. Kohotin kädet kutsuun, vaikka olin näkymätön. Usva kietoi minut villakankaisen viittansa sisään ja peitti silmäni ankarasti koivujen takaa hohkaavalta valolta. "Sinä et kuulu tuonne!" sanoi usva. Saatoin nähdä silmäni, harmaat kuin väsymättä kasvavat virastotalot, joiden todellista nimeä kukaan ei tiedä.
Kaikki silmät ovat ikkunoita. Yllättäen joku katsoo kohti, kun on unohtanut vetää verhot eteen pysähdyttyään alastomana ihmettelemään, kuinka monta elävää asuu kuolleissa kaupungeissa. Ei ole paluuta. Usva leikkautuu katki ja kasvot kääntyvät irvistykseen. On nähtävä. On katsottava. On tultava valon häikäisemäksi ja sateen puhdistamaksi. On riisuttava harsot ja pukeuduttava siihen, mikä väreillään värisyttää. On nähtävä näkemiin ja toivotettava tervetuloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti